Työpöytäni laatikossa on vihko. Tuohon vihkoon olen kirjaillut kaikenlaisia työasioita, joita tämän varsin mielenkiintoisen, mutta samalla epätavallisen matkan varrella on tullut mieleen. Vaikka ylös kirjatut aatteet ovatkin olleet (toimistolla ollessa) ilmeisen työjuttuihin liittyviä niin mahtuu mukaan muutakin. Yhtenä esimerkkinä tämän postauksen otsikko, jonka olen kirjannut sinne erään tapahtuman jälkeen, kuin odottamaan esille pääsyä.
Varsinkin matkan alussa oli aivan normaalia, että sitä kiinnitti huomiota kaikkeen uuteen ja ennennäkemättömään. Enkä tiedä, onko tuo asia oikeastaan edes muuttunut ajan kuluessa. Ehkä ei. Kyllä sitä edelleen tuijottaa ja ihmettelee erinäisiä tilanteita, ihmisiä ja tapahtumia. Jopa samoja, kuin edellisinä yhdeksänä kuukautena. Eikä kyse ole tietenkään pelkästään negatiivisista ilmiöistä vaan mukaan mahtuu paljon, paljon iloista menoa.
Koska tämä matka ei, ehkä joidenkin yllätykseksi, olekaan ollut pelkästään hengailua ilman päämääriä niin heti alkuajoista lähtien syntyi tietyt rutiinit. Niitä samoja arkipäiväisiä juttuja, olitpa ja elitpä sitten missä päin tahansa. Aina välillä on tosin tullut sopivia taukoja rutiineja särkemään. Vaikkapa matka toiselle hankealueelle, pitempiaikainen vesikatko, sähköongelmat toimistolla tai lomailu kavereiden kanssa. Voiskohan muuten rutiineilla ja sillä, että ajan kulua ei juuri huomaa, olla jokin yhteys. Päivät vierivät, vastahan mä tänne tulin...
Arkipäiväistymisessä on siinäkin molemmat puolet. Jos asiaa ajattelee yhteiskunnassa vallitsevien haasteiden kautta, niin silloin sanalla on usein huono kaiku, yleensä ihan syystä. Kun jostain asiasta tai ilmiöstä tulee arkipäiväistä, niin kiinnittääkö kukaan siihen enää huomiota vaikka olisi tarvetta. Lakaistaanko tai piiloutuuko haaste "maton alle" tai sitten asia hautautuu uusien ongelmien taakse. Toisinaan on myös tarpeen, että joku ulkopuolinen kertoo asioista ääneen ja kukaties vaikkapa ojentaa auttavan kätensä.
Tänään alkoi etvo-aikani viimeinen viikko. Viimeistään tässä vaiheessa on tarpeen pohtia ja analysoida kaikkea kokenutta, nähnyttä, tuntenutta ja maistanutta. Tuossa sitä onkin sulattelemista. Mitä kertoisin esimerkiksi tammi- ja helmikuun jäätävistä pakkasista ja armottomasta saastemäärästä sekä siitä mistä se johtuu, pulloja keräävistä miehistä, naisista ja lapsista, liikennekulttuurista tai ehkä oikeastaan sen puutteesta, likaisuudesta & roskaisuudesta, kulkukoirista, kerjäläisistä, jurtta-alueista, eriarvoisuudesta ja korruptiosta. Mitä kertoisin iloisista ja hymyilevistä lapsista, uteliaista paikallisista, yhteisen kielen puutteesta ja sen aiheuttamista nauruista, uusista tuttavuuksista, uuteen ympäristöön ja maahan tutustumisesta, yhteisistä autoreissuista pitkin aroja, onnistumisen tunteista ja hyvästä palautteesta, upeista yhteisöryhmistä sekä mahtavista kokemuksista. Voi mahoton, listahan on jo näillä esimerkeillä pitkä!
Niin, tapahtuma otsikon takana. Ei ole mitenkään harvinaista nähdä lapset aikuisten töissä. Kaksi pientä lasta, sisarukset oletan, vetää perässään kärryä, jossa pari painavaa vesitonkkaa. Haastetta matkaan aiheuttaa liikenne, jonka alta pitäisi vähän väliä päästä syrjään, kiikkerästi puolelta toiselle liikkuva kärry sekä vastassa oleva ylämäki. Näin kerrottuna tapahtuma ei tietenkään pääse oikeuksiinsa. Tilanne on jo keväältä, mutta edelleen se palautuu hyvin mieleen, kuin olisi tapahtunut eilen. Eikä se mielestä varmaan koskaan häviäkään ja se on epäilemättä hieno asia, osaapahan jatkossakin suhteuttaa asioita omassa pienessä maailmassaan. Noita lapsia katsoessani mietin samalla omaa tilannettani täällä juuri tuona kyseisenä hetkenä: pieniä murheita, suuria tunteita.
